Atlantin yli

Viikolla sähköpostilaatikkoon tuli STAF:n toimistosta tietoa mahdollisuudesta Atlantin ylitykseen joko ARC:hen osallistuvien mukana tai sitten aivan "normaaliin" tapaan. Veneenä ylityksellä tulisi olemaan 51 jalkainen Swan Eira. Vuosilomaa olisi vielä jäljellä ja ylitys voisi olla purjehdusvuodelle piste iin päälle. Vieläköhän sitä lähtisi tänä vuonna muutamaksi viikoksi merelle.

Matkakuvia

Olen vihdoin lisännyt tänne myös hieman kuvia matkalta ja jakanut myös sekä omia että muiden ottamia valokuvia osanottajien kesken. Samalla on tullut kerrattua hieman matkan tapahtumia. Matkapäivät alkavat jo sekoittua mielessä yhdeksi vyyhdeksi. Kotimaan helle tuntuu kahden viikon viileyden jälkeen lähes sietämättömältä.

Kotona

Kesän suuri seikkailu päättyi kun kaarroin eilen iltapäivällä kotipihaan ja kävelin suoraan nukkumaan kellarin viileyteen. Paluumatkaa olimme tehneet lentämällä päivää aiemmin Longyearbyenistä takaisin Tromssaan ja ajamalla autolla Narvik sivuuttaen Kiirunan kautta vain parin tunnin yöunilla suoraan kotiin Vaasaan.

Purjehdus päättyi, kun saavuimme väsyneinä Longyearbyeniin. Saapumispäivän iltana rakensimme yhdessä jäljellä olevista ruokatarvikkeista vielä illallisen, jota nautimme yhdessä väsyneinä mutta tyytyväisenä kerraten purjehduksen tapahtumia. Myös mahdollisuus sataman suihkuun oli tervetullut.

Maanantaiaamuna aloitimme veneen siivouksen ja paikkojen järjestämisen seuraavaa ryhmää varten. Hyvästelimme toisemme ja lähdimme kukin oman aikataulun mukaan kotimatkalle tai jatkamaan retkeä mm. vaelluksen muodossa. Kirjauduin Marjan kanssa hotelliin sillä olimme varautuneet olemaan paikan päällä retkeillen vielä pari päivää.

Seuraavana päivänä lähdimmekin moottorialuksella katsomaan venäläisten nyt jo hylättyä Pyramiden kaivoskaupunkia. Myös vierailu Huippuvuorten historiaa esittelevään museoon oli ollut edellisen päivän ohjelmassa.










Matkalla kaivoskaupunkiin pysähdyimme tarkkailemaan lintujen täyttämiä vuorenrinteitä sekä ihastelemaan Nordenskiöldin mukaan nimettyä jäätikköä. Oppaamme muisti moneen kertaan mainita kuuluisasta ruotsalaisesta joka ei Ruotsissa ollutkaan niin kuuluisa mutta joka norjalaisille on hyvin tärkeä. En jaksanut lähteä oikomaan tietoa Nordenskiöldin kansallisuudesta kun ei häntä ruotsalaisetkaan olleet niin innokkaasti omimassa.





Koko seikkailu oli kesän parasta antia. Nyt suunnitellaan jo tulevia purjehduksia.

tapahtui 10.7.2010:

Aamuyön vähäiset unet keskeytyivät kun pari tuntia aiemmin vastuuttamamme vahti ilmoitti hylkeistä. Reipas joukko hylkeitä ui keulamme edesssä selvästi veneen reitistä häiriintyneinä. Samoin tein Marja teki havainnon valaista. Pian ymmärsimme että olimme ajaneet keskelle aamiaista.




Joukko valaita ajoi vesisuihkuin yhteen kalaparvea, jota ahdistivat ilmasta runsas joukko veden pintaan syöksyviä lintuja. Pakoon ajamamme hylkeet olivat ilmeisesti olleet aamiaistarjouksen innoittaminen kärkkymässä osuuttaan saaliista. Nyt jos koskaan sydän lähti pamppailemaan yli reelin. Näytelmää kesti siihen asti kunnes pohjoiseen hitaasti etenevä veneemme vihdoin ohitti aamiaisriehan ja näytelmä jäi vain ikuisesti mieleen vanaveden suunnassa horisontissa näkyvinä vesisuihkuina.


Saimme veneeseen myös kyytiläisen pikkukajavan laskeutuessa kuivattamaan höyhenpukuaan mesaanimaston puomille. Lintu sai välittömästi ansaittua huomiota.







Aamulla 0845 laivan aikaa, 0645 UTC ylitimme 80 astetta pohjoista leveyttä. Tuuli oli täysin tyyntynyt ja meri oli lähes peilityynti.








Valaiden aamiaisen keskeytyessa olimme ottaneet mukaan suuren parven lintuja, joka asettui nyt kellumaan veneemme tuntumaan. Uimatikkaat laskettiin veteen osa uimisesta innostuneita pulahti mereen.






Tapahtumaa juhlittiin myös valokuvin ja onnitteluin unohtamatta rommiryyppyä.









Tästä eteenpäin matka olikin sitten yhtä etelänreissua.

tapahtui 11.7.2010:

Paluumatkan tärkeimpä kohteita oli Magdalenefjorden. Siellä turistit ovat vierailleet jo 1800-luvulla. Ensimmäisen kerran vuonoon on matkattu eri arvioiden mukaan jo 1600-luvun alussa, jolloin Barenzin retkikunnan uskotaan tehneen ensimmäisen tunkeutumisen valaita kuhisevaan vuonoon. Vuonoon laskeutuu neljä eri jäätikköä, joiden reunasta lohkeilee jäätä veteen.




Ajoimme vuonon perälle väistellen isompia ja pienempiä jääpaloja vuoronperään vasemmalta ja oikealta. Jäälauttojen turkoosi väri oli todellinen huomion kiinnittäjä muun maiseman harmaan sävyisessä paletissa. Jäät sulivat alati rasahdellen ja kaikkialla kuului sulaveden lorina.


















Nousimme maihin suojellun valaanpyyntiaseman alueella jonka uunin rauniot todistivat valaan rasvan keittämisestä 1600-1700-luvulla. Valaanpyynti on vaatinut aikanaan myös veronsa, josta merkkinä oli vanha hautausmaa, josta ikirouta nosti jo muinoin haudattuja kalmoja takaisin päivänvaloon.





Turistivirtaa oli valvomassa myös viranomaisten edustajat ja maihinnousuamme turvasi mukanamme ollut kivääri patruunoineen. Samaan aikaan meidän kanssa lahdella oli risteiljä, josta oli purkautunut joukko saksalaisia ja italialaisia turisteja.





Ennen kuin lähdimme pois lahdelta nautimme veneessä illallisen. Tämän jälkeen vene suunnisti vuonon suulta takaisin saariston etelään johtavalle reitille ja matka takaisin Longyearbyeniin saattoi alkaa.






Olimme päättäneet vieraille vielä Ny-Ålesundissa jonne saavuimme keskellä aamuyötä. Kiersimme kylän ja päädyimme minnekäs muualle kuin kylän baariin. Saamamme vihje piti paikkansa ja baari oli todella auki. Niin se tapaa olla kerran viikossa. Ja olihan meno tässä kaiketikin maailman pohjoisimmassa baarissa.




Paluumatkaa teimme voimistuvassa vastatuulessa ja lisää paluun ankeutta toi tuulen mukana ajoittain satanut räntä. Olimme olleet lähes tauotta liikkeessä ja se alkoi tuntua jatkuvana väsymyksenä, vaikka toki vapaavahti oli varattu levolle. Oli vain käynyt niin, että valaat löytyivät vapaavahtimme aluksi ja näin unet jäivät vähiin sekä myös saapuminen Magdalenefjordiin osui vapaavahdin ajaksi. Sen verran toimintakykyä vielä oli että vastatuulen voimistuessa saimme riittävästi purjeita jotta matka eteni kohti määräsatamaa.

tapahtui 9.7.2010:

Longerbyenin satamassa oli levättävä yli yön ennen kuin matka suuntautui jälleen takaisin merelle. Veneen saavutta perille Huippuvuorille alkumatkaa tahdittaneet rivakat tuulet kuolivat kokonaan pois ja matkaa taitettiin nyt moottorin voimin. Nyt alkoi jo kauan odotettu eläinkunnan esiinmarssi.






Aluksi alusta kierteli hassu ja oudun tikittävin siiveniskun etenevä lunni ja jo hetken kuluttua löytyi kiikarilla styyrpuurin puolen rannalta vuoren alarinteestä jääkarhu. Viikon luontohetkeä ohjattiin suoraan silmiemme edessä.





Kun matkaa oli jälleen taitettu tovi olimme vain reilun sadan metrin päässä katselemassa hiekkasärkällä lepääviä mursuja. Nyt oli matkasta toteutumassa jo asioita joista olin vain haaveillut.

Tarkkailimme lepäileviä mursuja innokaasti valokuvaten ja kiikaroiden lähes tunnin ajan. Eläinten koko hämmästytti. Mitään suurta näytelmää lepäävät eläimet eivät tarkkailijoilleen lähteneet esittämään, mutta pelkkä mahdollisuus seurata näitä suuria eläimiä läheltä oli vaikuttavaa.

Matkaa oli kuitenkin vielä runsaasti jäljellä sillä tavoitteeksi oli vahvistunut 80.leveyspiirin pohjoinen puoli ja jäljellä olevan ajan puitteissä Magdalenafjorden.

tapahtui 8.72010:

Karhusaarelta lähdön jälkeen tuulet voimistuivat tunti tunnilta. Kun vahtimme ajovuoro jälleen koitti, oli tuuli voimistunut jo yli 15 sekuntimetrin. Sää oli muuttunut koko ajan harmaammaksi ja säännöllisin väliajoin keulan eteen ajautui toistuvia tiheitä sumupankkeja. Lopulta vettä satoi kaatamalla ja tuuli ryntäsi ajoittain puuskissa yli 19 metriin sekunnissa.

Edellinen vahti oli jo nostanut keulakannelle koottua genoaa merestä, mutta meidän vahdissa genoa putosi useiden metrien matkalta veteen. Veden täyttämän genoan nostaminen keulakannelta osoittautui raskaaksi ja voimia vaativaksi operaatioksi. Kolmen vartin ponnistelujen jälkeen purje oli takaisin keulakannella ja kädet tyhjentyneet viimeisistäkin voimista. Koetus veroitti sillä keulakannella työ kylmässä saattoi kädet vapisemaan ponnistuksesta ja henki salpautui jäämeren märkien aaltojen vyöryessä yli varusteiden.

Vene rullasi raskaasti aallokossa ja ohjaaminen oli jo voimia vaativaa. Mesaanipurje oli laskettu alas, mutta tästä huolimatta vene tuntui edelleen pyrkivän nousemaan tuuleen. Ajoittain, suuren aallon heittäessä perää, oli ruori minuuttikaupalla aivan työskentelyalueen laidassa. Vahtimme lopussa genoa putosi jälleen mereen ja tällä kertaa molemmat vahdit nostivat purjetta keulakannella. Lopulta kun purje viimein saatiin jälleen sidottua keulakannelle oli kaikki kannella olleet oppilaat pahoin kastuneet kannelle vyöryvistä aalloista.

Työ kannella oli kuitenkin tilanteessa välttämätöntä ja vahingoilta vältyttiin. Avomeriosuus ilman maan suojaa jatkui ponnistelujen jälkeen turvallisesti sekä kansi että miehistön turvallisuus varmistettuna.

Sää parani kun kurssi vei veneemme Huippuvuorten eteläisen kärjen ohituksen jälkeen suojaan idästä puhaltavalta tuulelta. Iltaa ja yötä kohti tuuli heikkeni ja vaimeni muutaman metrin tuuleksi jolloin matkaa ryhdyttiin jouduttamaan moottorilla. Sään nopea vaihtuminen yllätti kaikki. Vahdit vaihtuivat ja kaikkien mieli koheni sitä mukaa kun keinunta ja aaltojen iskut veneeseen vähenivät.


Illalla vahdit kohtasivat myös vastaan ajelehtivia jään paloja joka valpastutti tähystäjiä. Sää koheni keskiyötä kohti ja vahdin vaihdon aikaan aurinko paistoi pilvien välistä ja kimmelsi meren aalloilla horisontissa.






Matkan raskain osuus päättyi kun saavuimme Longyearbyyn vuonooon ja kiinnityimme kaupungin vierasvenelaituriin. Kaupungissa aloitimme veneen korjaus- ja huoltotyöt. Osa miehistöstä lähti hankkimaan veneestä vielä puuttuvaa rommipulloa ja miehistö matkasta vielä puuttuvaa asetta. Standby vahti aloitti valmistamaan illallista ja vene miehistöineen aloitti huoltotoimien myötä palautumisen raskaasta meriosuudesta.

Illan aikana kaikki pääsivät käymään myös sataman huoltorakennuksessa suihkussa, joka oli tervetullut usean päivän purjehduksen jälkeen. Suihkun jälkeen oppilas-miehistö suuntasi vielä kaupungille ja istuimme yhdessä Svaldbar nimisessä kapakassa parin oluen verran ennen nukkumaan menoa.

tapahtui maanantaina 5.7.2010:

Purjehdus rutinoitui nopeasti vahtivuorojen mukaan kansi-, standby- ja vapaavahtien tahdittamiin jaksoihin, joista vapaavahtia pyrki viettämään leväten. Toinen meripäivä sujui alkuun heikkojen tuulien vuoksi edelleen koneella ajaen. Valashavaintoja odotettiin tulevaksi vaan valaita ei veneen vierelle ilmaantunut.

Sen sijaan oman kansivahdin alkajaisiksi veneen vierelle ilmaantui joukko valkokuvadelfiinejä jotka laukaisivat miehistössä hurjat kuvauskinkerit.
Delfiinien ilmestyminen kuorrutti matkan tunnelmaa, mutta sää sen sijaan muuttui koko ajan harmaammaksi ja lopulta satoi vettä säännöllisin väliajoin. Lopulta myös tuuli nousi ja päästiin todella purjehtimaan. Muutaman hetken päästä tuulta oli jo enemmän kuin tarpeeksi, noin 10-12 metriä sekunnissa. Vene alkoi rullata aallokossa raskaammin ja purjeita reivattiin tuon tuosta. Tämä tuntui jo aluksessa aavistuksen epämukavalta, mutta mitään ei ollut vielä tiedossa siitä mitä tuleva sää oli tuomassa mukaan.

tapahtui tiistaina 6.7.2010:

Hääpäivämme aamu alkoi ankeasti, sillä ensimmäistä kertaa purjehdusurani aikana tunsin olevani merisairas. Hieman ennen neljää hätäisesti siemailtu tee ei laskenutkaan, vaan ensi kertaa koin kumman tunteen kun koko nielemisrefleksi oli kadonnut. Heräämisen jälkeen juotu neste teki nopeasti paluun ja hetkessä oli kiire siirtää se suoraan veneen vessaan. Olo alkoi tuntua kurjalta. Sitkeästi puin kuitenkin kansivaatteet päälle ja sain juuri vahdin vaihtoon itseni kannelle. Ruoriin ei löytynyt intoa, vaan hetken istumisen jälkeen löysin itseni reeliltä. Reelillä oli vierailtava pariin otteeseen ennenkuin kaikki edellispäivän aterian tähteet oli annettu Ahdille.

Mieltä piristi kuitenkin jo aiemmin vahdissa vierailleet valkokuvadelfiinit joiden riuskaa uintia seuratessa olo hieman koheni. Eläinten ilmestyminen matkamme seuraksi pompautti jälleen sydäntä. Ruorin takana viimeistään tunsin että keliin keskittyminen ohitti olotilan surkuttelun.

Lähestyessämme Karhusaarta yrityksemme pienentää rullagenoaa johti tapahtumaketjuun, joka saattoi lopulta koko miehistön kannelle. Rullapurjeen sisäänvetoköysi juoksi läpi rullalaitteen rummusta seurauksella, että jopa viiteentoista metriin yltynyt tuuli teki täydellä genoalla olevan aluksemme erittäin hankalaksi ohjata. Keskeltä sumua eteen ilmestyi myös Karhusaari joka suojaan yritimme päästä selvittämään tilannetta. Purjeen ottaminen alas ei kuitenkaan edennyt vaan lopulta käänsin aluksen pois päin rannasta suoraan myötäiseen jolloin purje myötäsi sen verran että se saatiin osin laskettua ja sidottua kiinni.

Tilanteen näin rauhoituttua ryhdyimme etsimään mahdollisuutta rantautua saarelle. Ensimmäisen länsirannan ankkuripaikan jouduimme hylkäämään tuulen vaihtaessa hieman suuntaa, mutta toiseen lahteen ankkurointi onnistui jo paremmin. Koska saarella tiedettiin olevan ainakin kolmen ellei useamman jääkarhun edellisen talven hyvän jäätilanteen vuoksi oli meidän noudatettava rantautumisessa äärimäistä varovaisuutta. Paperisotkujen vuoksi emme olleet saaneet mukaamme asetta Tromssasta. Ainoa turva rantautuessa olisivat hätäraketit ja soihdut, joiden tiesimme olevan vähäisiä tilanteessa jossa nälkäinen ja hyökkäävästi käyttäytyvä jääkarhu olisi pysäytettävä.

Näin päädyimme rantautumaan kaistaleelle rantaa jyrkän rantakallion juurella johon karhujen näytti olevan mahdotonta päästä. Miehistö vieraili rannassa kahdessa erässä ja osa perusti uimaseuran kastautumalla jääkylmää mereen.








Rantautumisen jälkeen nautimme illallista ja suuntasimme aluksemme purjehtimaan kohti Huippuvuoria.